Esitän tarinan tällä kertaa kuvien muodossa ainoastaan pieniä välitekstejä käyttäen. Tarina jatkukoon siihen päivään, kun Anski, Ibi ja Janica poistuivat takaisin Suomeen ja me jatkoimme Galapagos-saarille. Tarina alkakoon siitä päivästä, kun Anski ja Ibi saapuivat meidän kahden, Sallan ja minun seuraksi. Kokonaisuudessaan kuvat sisältävät siis noin viiden viikon kokonaisuuden ydintapahtumineen ja sattumuksineen. Otos sisältää muuten kaikki matkalla olleet henkilöt, eli Sallan, minut, Anskin, Ibin, Janican, Mikon, Simon ja Vihiksen.

Lähdetään…

Me suuntasimme Perun pääkaupunkiin, Limaan, eteläisestä Ican kaupungista, samasta, jossa oli pian sen jälkeen suuret maanjäristykset. Limassa kohtasimme Ibin ja Anskin, jotka siis saapuivat Suomesta.

Ei aikaakaan, kun Ibi ja Anski pääsivät elokuva-tähdiksi uuteen Montanita-nimiseen elokuvaan.

Kuvausten ollessa vihdoin ohi, jatkoimme matkaa turvallisesti Perun suurinta valtatietä, Pan American highwayta pitkin, kohti Huarazia.

Turvallista se näytti olleen muidenkin matka.

Huaraziin mentäessä mielessä on usein erilaiset trekkausreissut. Siellä on muun muassa muistaakseni national Geographicin mielestä maailman kymmenenneksi paras vaellusreitti. Meillä ei ollut valitettavasti aikaa kuin lyhyempään reissuun. Valloitimme 4565:n metrin korkeudessa olleen laguunin. Vesi oli täydellisen sinistä ja taustalta kuuluu taukoamaton lumivyöryjen ja lumesta lohkeilevien putoavien jäiden ääni.

Suuriin korkeuksiin mentäessä täytyy syödä terveellisesti välttääkseen vuoristotaudin. Alaspäin kun tulimme, niin vuoristotauti iski minuun kuitenkin tehden olosta suorastaan hirvittävän kaikkine päänsärkyineen päivineen. Ja roskaruokaa oli välteltävä edelleen, edes Maciin ei saanut mennä.

Päänsärkylääkkeistä ei ollut mitään apua. Ainut helpotus oli jo ammoisilta inkojen ajoilta keksitty vuoristotautia helpottava lääkitys, josta siitäkään ei ollut konkreettista hyötyä.

Sen sijaan paikallista herkkua, Marsua, olisi saanut syödä.

Huarazissa suurin osa katukuvassa esiintyvistä ihmisistä on alkuperäisasukkaita. He pukeutuvat vinhasti värikkäisiin vaatteisiin ja ovat kertakaikkisen sympaattisia ilmestyksiä.

Mukana ollut erityisopettaja, Salla, sai tehdä kaikkensa järjestäessään ryhmäämme seuraavaan kohteeseen, Montanitan.

Erkkaope laittoi parran kuntoon, jotta tosimies pääseen rannalle surffaamaan. Olimme Montanitassa, joka on kuuluisa surffauksestaan.

Muutamien surffituntien jälkeen ylitimme rajan Ecuadoriin ja menimme Janicaa vastaan lentokentällä. Siellä hän rennosti meitä jo odottelikin.

Katsoimme Sallan kanssa, että paluu 2000-luvulle ja sen tuomiin hullutuksiin on ilmeisesti pakollinen. Hymyilimme kuitenkin.

Syrjässä Quiton keskustasta oli yltiöhieno Sushiravintola. Otaksuimmekin, että viereisen korttelin ihmissyöjäravintolassa syödään kohta pakastatimesta otettua sulavaa Pasia, mutta mehän nautimme palavaa sushia.

Sushipäissään tytöt perustivat bändin, jonka ensimmäinen fanikuva julkaistaan nyt.

Mikko ja Simo saapuivat viimein, heitä emme nähneet kuitenkaan kuin hetken, koska lentoyhtiö oli yllättäen hukannut heidän matkatavaramme. Sovimme, että lähdemme jo heitä ennen Banosiin, eli seuraavaan kohteeseen. Matka päättyi kuitenkin kesken, koska tie oli sortunut. Kukaan ei ollut kuollut, mikä sinällään oli pienoinen ihme.

Siinä kun huolestuneina ympärillemme katsoimme, oli vaikeaa uskoa ollaanko tässä päivässä vai kenties putkahdettu keskiajalle tai tarumaailmaan.

Juoksimme ohi sortuvan tien. Mikon ja Simon sovittuna saapumisaikana kahden päivän päästä tie piti avata jälleen, mutta se sortui uudesta vartti ennen avaamista. Taas oli huikea säkä, että kukaan ei kuollut. Vihdoin hekin yli vuoren kiiveten pääsivät Banosiin. Oli ilo ylimmillään. Simo oli perin onnellinen. Hän hymyili.

Janica vastaavasti kertoi Mikolle, minkä näköisen sian minä, Salla, Anski ja Ibi olimme Huarazissa nähneet hampurilaisten alla.

Poistuimme viettämään iltaa paikalliseen juottolaan. Se, että en osannut askeltakaan salsaa, mikä kuuluu Ecuadorissa yleissivistykseen, harmitti, mutta se se vasta harmittikin, että kotiin tullessa oli myrsky.

…yleinen hätänumero ei toiminut

…vettä tuli, kuin jokaisen päälle olisi kaadettu sangollinen tai valtava nyrkillinen

…ja vain valtava halu päästä peiton alle nukkumaan potki meitä eteenpäin.

Syyttelyyn ei olisi ollut varaa, mutta joku tuosta myrskystä vastuussa oli.

Seurueemme selvisi säikähdyksellä pahaenteisestä ilmasta ja seuraavana päivänä vuokrasimme pyörät ja lähdimme kuudenkymmenen kilometrin pyörälenkille, joka myöhemmin osoittautua pienimuotoiseksi kusetukseksi. Oppaamme oli nimittäin arvioinut, että emme jaksa perille ja tilannut jo etukäteen meille taksin. Emme suostuneet taksia ottamaan, josta luonnollisesti tuli riita. Loppumatkasta hyppäsimme bussiin, kun riita alkoi riistäytyä käsistä. Kaikesta huolimatta reissu oli mahtava ja näimme elämämme hienoimpia maisempia ja hurjimpia teitä.

Niin ja valtavan vesiputouksen jonka viereen oli rakennettu kävelykohta. Vesi räjähteli naamalle ja kasteli meidät täysin. Tunne oli niin mahtava kaikkine putouksen voimineen, että mikään huvipuiston laite ei voi sille vertojaan vetää. Kuva on valitettavasti jouduttu ottamaan varsin kaukaa kameran vedenpitämättömyyden johdosta.

Mikko ja Ibi loikkasivat myös hypyn sillalta matkan varrella. Itsehän en siihen kyennyt, ihan vain kun oli kiire jatkaa eteenpäin.

Ibin kaivellessa kameraa esiin Janica jo viritteli pyöräänsä. Ibi pyrki ottamaan kuvan, jossa tausta on epäselvä ja Janica selvä. No, pyöräillessa ja vain pyöräillessä Janica oli selvä, mutta se vauhti. Ei sellaisessa vauhdissa kerta kaikkiaan saa kuvaa liikkumaan taustalla. Varmempi tapa olisi ollut, että Janica olisi ollut paikallaan ja olisi odotettu, kun maapallo taustalla tekee liikettään.

Olimme ajautuneet vahvasti aktiviteettipainotteiselle reitille ja niin sai myös jatkua. Seuraavaksi oli vuorossa vierailu alkuperäisheimon keskellä viidakossa. Heimon luokse meidät johdatti paikallinen asukas. Matkaan lähdimme 70 kilometriä jokea pitkin veneellä, joka oli tehty yhdestä ainoasta puusta. Nerokasta.

Pysähtelimme matkalla joen reunoilla olleille saarekkeille syömään tiheän sademetsän keskelle. Reissu ei nimittäin ollut kevyt. Joki oli liian kuiva liikkumiseen. Jo tässä vaiheessa kävi mielessä, näinköhän pääsisimme jokea pitkin enää takaisin.

Alla olevassa kuvassa ei ole sarjamurhaajan alku. Tyttö on nimittäin tullut juuri viidakkokoulun tunnilta, jossa opetetaan viidakkoveitsen käyttöä. Kuvan näkymättömissä hänen kaverinsa kirmaavat toistensa perässä veitsien kanssa iloisesti nauraen.

Ecuadorissa pikkukersat kannetaan turvallisesti selässä.

Koulurakennus näyttää sademetsässä likimain tältä

ja ruokala tältä

ja meidän seurueemme tältä

ja paikalliset huippujalkapalloilijat tältä

Iltapalaksi meille oli loihdittu hienot kala-ateriat, joissa syötävää oli sen verran, että ei liikakilot päässeet kolkuttelemaan ovelle. Se ei kuitenkaan tunnelmaa pilannut pisaraakaan.

Saimme myös juotavaksemme iki-ihanaa Tsatsaa, johon muuten todistavien silmiemme alla syljetään silloin, kun se pannaan käymään. Juoma oli hyvää ja sitä todellakin oli riittävästi. Kulauskin nimittäin oli riittävästi.

Kun kotiinlähdön aika viimein koitti, selvisi, että joki on liian kuiva yläjuoksulle mennäksemme. Oli siis mentävä lentokoneella, noustava pellolta. Hintaa kertyi 13 euroa per nuppi ja hermot olivat enemmän riekaleina kuin koskaan. Etenkin kun ensimmäinen lähtö ei onnistunut auki räpsähtäneen ikkunan takia. Ilmassa ollessamme huomasimme riemuksemme, että yksi ikkunoista on paikatta ilmastointiteipillä.

Lopulta pääsimme perille, monen mutkan kautta lähdimme etenemään kohti rantaa, tytöt omalla ja pojat omalla kyydillään. Tyttöjen kyyti pysähtyi hetkeksi, kun meressä oli melkoisen kokoinen kuollut valas. Valitettavasti ilmeisesti kalastajien pyydystykset olivat vaatineet hänet uhrikseen. Vaikka kyllähän tätä törkeää valastappoa harrastaa vielä sivistysmaamme Norjakin.

Tuolloin, kun tytöt katselivat valaita, Mikko ja Simo tekivät Cuencan keskustassa jotain, mitä en ymmärtänyt silloin, en nyt, eikä siitä saanut edes fyrkkaa.

Yhtä kaikki, molempien matka kohti rantaa taittui osittain pilvien yläpuolella ja takasi kauniit maisemat ja aavistuksen liian syvät rotkot.

Olimme Canoassa, yhdessa Ecuadorin surffimestoista. Ei ehkä kovin hyvässä sellaisessa surffauksen kannalta, mutta fiiliksen kannalta kylläkin. Nyt kaikki olivat mukana, Minä, Salla, Anski, Janica, Ibi, Mikko, Vihis ja Simo

Vihis San Franciscossa elävänä surffarina luonnollisesti suunnisti rannalle välittömästi haistelemaan sopivien aaltojen saapumista.

Kun Vihis oli haistanut, hyppäsimme kaikki sekaan ja olimme suuria onnistujia.

…ja ratsastimme auringon laskuun asti

Ei ollut väliä näytimmekö rapulaisilta, suuntasimme aamusta suoraan Tyynen Valtameren aaltoihin.

Osa osalta reissu käytiin loppuun, ainakin osan osalta. Ibi, Janica ja Anski suuntasivat kotiinsa ja me loput jatkoimme matkaamme Galapagos-saarille. Se on toinen tarina ja siitä kerron myöhemmin lisää, jos kerron. Kiitokset ahkerille lukijoille.